Vedenalaiset luontoarvot ensi kertaa Suomen kartalla
Nykyiset merisuojelualueet kattavat n. 10 % Suomen merialueista. Aikanaan noita alueita suunniteltaessa ei kuitenkaan ollut laaja-alaista tietoa itse vedenalaisesta luonnosta. Perustamispäätökset nojasivat milloin lintuihin, rantavyöhykkeen lajeihin, tai maanpäälliseen luontoon, yhtä kaikki alueet silti edustivat ja edustavat edelleen ”mereisiä” suojelualueita.
VELMUn eli meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelman ansiosta tietoa vedenalaisista luonnosta on kerääntynyt jo viimeiset 14 vuotta. Suurin osa tiedosta on kuitenkin kasautunut vasta viimeisen kahdeksan vuoden aikana, kun inventointi lähti toden teolla käyntiin vuonna 2011. Voisi jopa kehuskella, että tiedämme nykyisin paremmin vedenalaisesta luonnosta kuin yksittäisten lajien esiintymistä metsissämme. 140 000 näytepisteen setti kun on sellainen mitä ei vain kenellä tahansa maailmassa ole (Kuva 1.).
VELMU-tietoa on käytetty monenlaisessa suunnittelussa, niin erilaisissa YVA-prosesseissa, kalanviljelylaitosten sijainnin ohjauksessa, Kymenlaakson maakuntakaavassa, Hanhikiven ydinvoimalahankkeeseen liittyvässä selvityksessä kuin merimetsojen ruokailukäyttäytymisen tutkimuksessakin. Vedenalainen luontotieto taipuu moneen.
Miten sitten voisi selvittää kuinka hyvin suojelualueet turvaavat vedenalaisia luontoarvoja? Tarvitaan työkalu, jolla suuri määrä meriluontotietoa saadaan sulautettua yhteen. Maapuolen suunnittelussa on käytetty Zonation-ohjelmaa, jolla on tunnistettu monimuotoisuusarvoja metsissä, soilla ja perinnebiotoopeilla. Nyt tämä ohjelma otettiin ensimmäistä kertaa käyttöön myös Suomen merialueella.
Miten aikanaan ”sokkona” perustetut suojelualueet palvelevat meriluontoa? Ei kovin hyvin. Tulosten mukaan alle 30 % vedenalaisesta biodiversiteetistä osuu suojelualueille, tarkoittaen että suuri osa eliöyhteisöistä, kalojen lisääntymisalueista, funktionaalisesti merkittävimmistä lajiryhmien esiintymistä, sekä uhanalaisista ja harvinaisena esiintyvistä lajeista sijaitsee muualla (Kuva 2.).
Nostamalla suojelualueiden tasoa vain yhden prosentin nykyisestä 10 prosentista, voisi edellä mainittujen luontoarvojen suojelutasoa lisätä vähintään puolella. Erityisesti saarten ympäristöissä olevien matalien vesialueiden ja hiekkarantojen vedenalaisissa osissa on runsaasti arvokkaita alueita. Ne eivät kuulu nykyisen suojelun piiriin, koska ne eivät istu Suomen tulkintaan habitaattidirektiivin elinympäristöistä, eikä niitä siksi huomioida Natura 2000 -verkostossa.
Suojelualueiden perustaminen ei ole ainoa tapa suojella meriluontoa. Merellä tapahtuvien toimintojen viisas sijoittelu palvelisi niin luontoa kuin kestävää meren käyttöä. Meriluonnon tietämystä voi käyttää suojelualueiden arvioinnin lisäksi myös muiden toimintojen, kuten esimerkiksi tuulivoimapuistojen sijoitteluun.
Merensuojelu pitää siis yhdistää merialueiden käytön suunnitteluun. Ideaalitilanteessa huomioidaan sekä maa- että meripuolen lajisto ja luontoarvot ja niihin vaikuttava maan ja meren käyttö. Valitettavasti esimerkiksi tieto merinisäkkäistä, merilinnuista tai rantavyöhykkeen lajeista ei edelleenkään ole yhtä kattavaa kuin vedenalainen luontotieto tai se on muuten ulottumattomissa, eikä ollut käytettävissä esimerkiksi tässä tutkimuksessa.
Aineistojen lisääntyessä voimme kuitenkin toivoa että ihmisten ja luonnon edut saadaan sovitettua yhteen merelläkin.
Merialueiden vedenalaisia luontoarvoja koskeva tutkimus julkaistiin 8.11.2018 Frontiers in Marine Science -lehdessä:
Evaluation, Gap Analysis, and Potential Expansion of the Finnish Marine Protected Area Network
Tutkija Elina Virtanen, SYKE, elina.a.virtanen@ymparisto.fi